Ongelmaperustainen oppinen tiedonhankintataitojen kehittäjänä

Viime aikoina informaatiolukutaidon tutkimukset ovat oppimistieteen tutkimusten tavoin fokusoituneet yhteisöllisiin rakennusprosesseihin; siihen kuinka informaatiolukutaito määrittyy ja kehittyy ryhmien ja yhteisöjen välisessä vuorovaikutuksessa. Informaatiolukutaidon sosiaalinen rakentuminen on kontekstisidonnaista; erilaisissa ympäristöissä ja kulttuureissa rakentuu erilaisia informaatiolukutaitoja (Street 2003 Hakkaraisen, 2008, mukaan). Informaatiolukutaito on keskeinen työelämän vaatimus, sillä itsenäinen tiedonhankinta, tiedon soveltaminen, moniammatillinen osaaminen, kyky oppia jatkuvasti, kriittinen ja luova ajattelu sekä yhteistoiminta- ja ongelmanratkaisutaidot ovat tämän päivän ja tulevaisuuden keskeisiä valmiuksia, joista jokainen edellyttää informaatiolukutaitoa (Poikela & Nummenmaa, 2004; Tynjälä 2001, Hakkaraisen, 2008, mukaan).

Yksilöt tarvitsevat ohjausta, jotta he täyttävät informaatiolukutaidon standardina usein pidetyn ACRL:n (Association of College & Research Libraries) määritelmän, jonka mukaan  informaatiolukutaitoinen yksilö “osaa:

• määritellä tarvittavan tiedon laajuuden;
• hankkia tarvittavan tiedon tehokkaasti;
• arvioida tietoa ja sen lähteitä kriittisesti ja liittää uuden tiedon tietopohjaansa;
• käyttää tietoja tehokkaasti opiskelussa ja työtehtävissä; sekä
• ymmärtää tiedon käyttöön liittyviä taloudellisia, oikeudellisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä ja käyttää tietoa eettisesti ja laillisesti” (ACRL 2000, 2-3, Hakkaraisen 2008, 136, mukaan).

Problem based learning (PBL) -menetelmän hyödyntäminen on todettu useissa tutkimuksissa (Eskola, 2005; Rankin 1996) mielekkääksi ja tulokselliseksi informaatiolukutaidon kehittäjäksi. PBL-menetelmä on opiskelijalähtöinen ja siinä korostuu itseohjautuva sekä kokemuksellinen oppiminen. Menetelmän lähtökohtana on käytännön tilanteista ja todellisen elämän ilmiöistä johdetut ongelmat, joita ratkotaan pienryhmissä. Näin ollen se kehittää informaatiolukutaidon sosiaalista rakentumista. Aivan erityisesti PBL-menetelmässä korostuvat kriittinen ja reflektiivinen ajattelu sekä kontekstuaalinen tieto ja oppiaineiden integrointi. PBL-työskentelyssä pienryhmän jäsenet yhdessä tutorin kanssa etenevät erilaisten vaiheiden kautta ratkaisuun. Näitä vaiheita ovat:

1. ongelman asettaminen
2. aivoriihi
3. aivoriihessä esiintuotujen ajatusten ryhmittely
4. ongelma-alueen valinta
5. oppimistehtävän laadinta
6. itsenäinen tiedonhankinta
7. tiedon konstruointi yhteiseksi käsitykseksi sekä visualisointi
8. ratkaisun muodostaminen

Hakkaraisen (2008) DBR-tutkimus antaa viitteitä siitä, että PBL-menetelmän hyödyntäminen kehittää informaatiolukutaitoa, sillä se sisältää menetelmänä informaatiolukutaidon kehittymisen kannalta keskeisiä ydinpiirteitä. Näitä ovat: opiskelijan aktiivinen rooli, pienryhmätyöskentely, itseohjautuva oppiminen sekä tutorin rooli oppimisen ohjaajana. Tämän lisäksi PBL-menetelmän itsenäisen tiedon hankinnan vaihe kehittää tiedonhankinnalle keskeisiä ominaisuuksia. Tehokkaan tiedonhankinnan indikaattoreita ovat yksilön kyky valita tarkoituksenmukaisia tiedonhankinnan keinoja, suunnitella ja toteuttaa tiedonhankintastrategia ja tarvittaessa muuttaa sitä sekä hankkia ja hallita tietoa monipuolisista lähteistä. PBL-menetelmä kehittää myös yksilön valmiuksia arvioida tietoa ja sen lähteitä kriittisesti, sillä erilaiset arvioinnit itsearviointeineen ovat PBL-menetelmässä keskeisessä asemassa. PBL-menetelmää hyödynnettäessä tarvittavan tiedon laajuuden määrittely sekä tiedonhankinta, tiedon arviointi ja käyttö on yhteisöllistä ja keskustelevaa. PBL-menetelmää hyödynnettäessä on syytä kiinnittää huomiota siihen, että informaatiolukutaidon ohjausta on riittävästi. Ensisijaisen tärkeää olisi, että ohjaus ajoittuisi oikeaan aikaan opiskelijoiden ongelmanratkaisuprosessia sekä kohdistuisi keskeisiin sisältöihin.  Tämän lisäksi informaatikon asiantuntijuuden hyödyntäminen voisi tehostaa informaatiolukutaidon kehittymistä PBL-menetelmän aikana.

_________________________________________________________________________________

Omia kokemuksiani aiheesta:

Ongelmaperusteinen oppiminen (PBL) tai hieman samankaltainen tutkiva oppiminen soveltuu mielestäni erinomaisesti korkeakouluopintohin, miksei myös lukioon ja yläkouluunkin. Korkeakouluissa tutkivaa oppimista (tai PBL) olisi hyvä alkaa käyttämää menetelmänä jo ensimmäisestä vuosikurssista lähtien ja aloittaa vaikkapa vain pieninä makupaloina. Vähitellen ongelmaperustaisen oppimisen määrää voitaisiin lisätä, niin että gradutyöskentely voisi olla PBL:n tai tutkivan oppimisen “korkein oppimäärä”.

Viime vuonna opinnoissamme toteutettiin  PBL-pohjaista työskentelyä OTTO-kurssilla. Muistan, kuinka alkuun epäröin menetelmän tehokkuutta ja olin erityisesti huolissani siitä, että vain osa kurssin sisällöstä tulisi käytyä läpi ja osa jäisi pimentoon. Huomasin kuitenkin OTTO-kurssin päätteeksi, että PBL:n avulla olimme itse asiassa käsitelleet kurssin oppikirjan sisältömäärän varsin kattavasti ja oppiminen (ainakin omalta kohdaltani) oli syvällisempää kuin perinteisten menetelmien kautta.

_____________________________________________________________________________________

Referaatti perustuu seuraavaan artikkeliin:

Hakkarainen, P. (2008). PBL informaatiolukutaidon yhteisöllisenä tukena ja näkyväksi tekijänä. Teoksessa Sormunen, E. & Poikela, E.: Informaatio, informaatiolukutaito ja oppiminen. ss. 134-165. Tampere University Press – Juvenes Print.

Referaatissa on lisäksi viitattu seuraaviin artikkeleihin, joihin Hakkarainen artikkelissaan viittaa:

Eskola, E.-L. (2005). Information literacy of medical students studying in the problem-based and traditional curriculum. Information research, 10 (2).

Poikela, E. & Nummenmaa, R. (2004). Ongelmaperusteinen oppiminen tiedon ja osaamisen tuottamisen strategiana. Teoksessa: Poikela, E. & Öystilä, S. (toim.). Tutkiminen on oppimista – ja oppiminen tutkimista. Tampere, Tampere University Press.

Eskola, E.-L. (2005). Information literacy of medical students studying in the problem-based and traditional curriculum. Information research, 10 (2).

Street, B. (2003). What’s “new” in new literacy studies? Critical approaches to literacy in theory and practice. Current issues in comparatice education, 5 (2).

Tynjälä, P. (2001). Writing, learning and the development of expertise in higher education. Teoksessa: Tynjälä, P., Mason, L. & Lonka, K. (toim.). Writing as a learning tool. Integrating theory and practice. ss. 37-56,  Dordrecht, Kluver Academic Publishers.

Teknologian silloilla oppimisen kuilujen ylitse

”Designing TEL in global school systems” (TEL2) –kurssin kolmannella luennolla kävimme läpi erilaisia kuiluja, joita oppimisen saralla on ylitetty tekniikan kehityksen myötä. Kirjapainotaidon kehittyminen auttoi ylittämään varhaisia kuiluja ja 1800-luvun loppupuolella erilaiset kirjekurssit auttoivat ylittämään paikkaan ja sukupuoleen sidotun opetuksen kuiluja. Radio-, televisio- ja satelliittilähetykset ja niiden kautta tarjotut kurssit rakensivat lisää siltoja oppimisen kuilujen ylitse ja tarjosivat kanavia syrjäseutujen ihmisille oppia ja kehittää omia valmiuksiaan. Tekniikan kehittymisen myötä yhä suuremmalle osalle väestöä haluttiin tarjota mahdollisuuksia oppia ja kehittyä. Britanniassa perustettiin maailman ensimmäinen avoin yliopisto vuonna 1969, joka ei olisi ollut mahdollista ilman riittäviä teknologisia edistysaskelia. Tietokoneiden kehittyminen toi mukanaan täysin uudenlaisen ulottuvuuden opiskeluun, vaikkakaan niitä ei alkujaan osattu nähdä osana jokaisen omaa henkilökohtaista oppimisympäristöä. Välähdyksiä tästä tosin nähtiin 1970-luvulla kun Xerox PARC:lta vapaat kädet ja lähes pohjattoman budjetin saanut Alan Kayn tutkijaryhmä ”Learning Research Group” esitti visioita tulevaisuudesta, joissa tietokoneet kuuluivat myös yksittäisille henkilöille ja lapsille. Aivan erityisen mielenkiintoista oli nähdä tutkijaryhmän visioima piirros, jossa lapset opiskelivat hyvinkin paljon tämän päivän tabletteja muistuttavien laitteiden kanssa.

Uudesta teknologiasta huolimatta opetus noudatteli hyvin pitkään vanhoja käytänteitä ja tekniikan maustama opetus oli lähinnä vanhojen oppimiskäytänteiden toisintoja. Vähitellen kuitenkin vanhat opetuksen paradigmat korvautuivat uudemmilla ja uudenlaiset pedagogiset mallit, kuten yhteisöllinen ja teknologiatuettu yhteisöllinen oppiminen (CSCL) sekä ongelmalähtöinen ja oppilaskeskeinen pedagogia valtasivat alaa. Nykyisin ollaan menossa kohti Ken Robinsonin peräänkuuluttamaa paradigmaa, jossa koulutuksen päämääränä ei ole tuottaa vain rutiinitilanteissa pärjääviä yhden ainoan muotin tai sabluunan lävitse kulkeneita yksilöitä, vaan pikemminkin opetuksella luodaan puitteet sille, että jokainen yksilö voi kehittää omia vahvuuksiaan ja taitojaan. Näin ollen tämän päivän yhteiskunnassa on tärkeää, että opetuksessa on mukana luovuutta sekä monipuolista ja rikasta teknologian saumatonta hyödyntämistä (s-learning; seamless learning).

Luennollakin sivuttiin MOOC (massive open online course) kursseja, joita useat arvostetut yliopistot järjestävät. Nämä verkkokurssit ovat usein avoinna kaikille halukkaille. Varsin kiehtova ajatus siis! Nykypäivän tekniikan avulla on todella mahdollista ylittää monenlaisia kuiluja ja tuoda oppimisen mahdollisuudet kaikkien ulottuville. Millaisin keinoin näitä kuiluja oikein ylitetään? Päätin omakohtaisesti perehtyä tarkemmin MOOC-kurssien maailmaan ja Virpin innoittamana ilmoittauduin muutamia viikkoja sitten kokeilumielessä Standfordin yliopiston ”Crash course on creativity” –kurssille. Puhtaasti ammatillisessa mielessä ajateltuna on äärimmäisen mielenkiintoista päästä seuraamaan kuinka massiiviset verkkokurssit käytännössä toteutuvat. Miten valtavien opiskelijamäärien yhteisölliset kurssit oikein järjestetään? Olen ollut mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa yhtä täysin verkkopohjaista opettajien täydennyskoulutuksen yhteisöllistä kurssia ja se oli varsin mielenkiintoinen ja mukava kokemus. Oli hienoa nähdä, miten yhteisöllisyyttä tapahtui verkossa myös täysin toisilleen tuntemattomien kesken. Haasteitakin toki mahtui mukaan, kuten yhteisölliseen oppimiseen verkossa aina. Mutta miten ihmeessä yhteisöllistä verkko-opetusta on mahdollista toteuttaa 20 000 opiskelijan kurssilla?!

MOOC-kurssit pohjautuvat pitkälti yksilön omiin oppimisen valmiuksiin ja hyviin itsesäätöisen oppimisen strategioihin. Voi myös olettaa, että opiskelijoiden motivaatio ja tavoiteorientaatiot tukevat syvällistä oppimisprosessia. Ainakin olettaisin, että opiskelijoista suurin osa hakeutuu MOOC-kursseille, koska niiden sisältö kiinnostaa heitä aidosti ja heillä on halu oppia kursseilla käsiteltäviä asioita. Kurssit edellyttävät omatoimisuutta ja näin ollen hyviä itsesäätöisen oppimisen valmiuksia, sillä ohjaajat eivät luonnollisestikaan 20 000 opiskelijan kurssilla pysty tarjoamaan sellaista scaffoldausta kuin parinkymmenen opiskelijan kursseilla, eikä arviointiakaan voida missään nimessä toteuttaa perinteisellä tavalla. Uskoisin, että suurin osa arvioinnista tapahtuu joko opiskelijan omana reflektiona tai vertaisarviointina.

Olen aiemmin asettanut itselleni tavoitteeksi, että suunnittelen kuinka ylläpidän asiantuntijuuttani ja kehitän sitä entisestään. Ensikosketukseni MOOC-kurssille on parin ensimmäisen opiskeluviikon aikana ollut sen verran hyvä, että uskoisin osallistuvani vastaisuudessakin sellaisille. MOOC-kurssien kaltaiset oppimiskanavat ovat tulevaisuudessa varmasti entistä keskeisemmässä asemassa asiantuntijuuden ja ammattitaidon kehittämisessä ja ylläpitämisessä. Mutta mitä sitten jos motivaatio ei olekaan sisäsyntyistä eikä yksilöllä ole riittäviä oppimisen valmiuksia eikä hän osaa hyödyntää itsesäätöisen oppimisen strategioita? Voin ihan sieluni silmin nähdä, kuinka yksi tulevaisuuden kuiluista erottaa itsesäätöisten oppimisvalmiuksien omaavat opiskelijat niistä, joiden oppimisen valmiuksissa ja taidoissa on merkittäviä puutteita. Tulevaisuuden dynaamisessa yhteiskunnassa uusien tietojen ja taitojen omaksuminen on arkipäivää, mistä johtuen on aivan ensiarvoisen tärkeää, että itsesäätöisten oppimisen valmiuksien kehittäminen on kouluissa yksi opetuksen keskeisimmistä päämääristä ja tehtävistä.

Crash course on creativity-kurssilla ensimmäisenä tehtävänäni oli laatia kansi omaelämänkertaan, otsikoida teos sekä kirjoittaa 200 sanan tiivistelmä. Mielenkiintoinen ja hauska tehtävä! Harmikseni minulla tosin on vain hyvin rajallisesti aikaa käytettävissä kyseiselle kurssille, joten ideointiin ja toteukseen oli käytettävissä vain hyvin vähän aikaa. Mutta pääasiassa ei niinkään ole kurssituotokset, vaan se, että saa olla mukana oppimassa uutta sekä saamassa uudenlaisia virikkeitä, erilaisia ajatusmalleja ja näkökulmia.

Mentoring session at Innomylly

We visited Oulu vocational school at Myllytulli on our Expertise -course. Juha and Janne had prepared a nice session for us. We learned about the vocational school and vocational teacher education. It was very interesting to see the new learning environment, Innomylly, that Juha had created at his school. Seeing that some of the ideas of our Eduzen group had actually been implemented in practice brought a totally new level to the learning experience we had last spring. A year ago our Eduzen team, Juha, Virpi, Ari, Kirsi and I, designed an innovative learning environment and one central aspect in our team’s suggestion was learning tents, that were sort of like wigwams. The Innomylly space clearly provides great pedagogical affordances, but it may take a while for the teachers to discover all the possibilities the space provides. Changes are always slow, but I was glad to hear the space is already put into actual use.

Creative learning environment, Innomylly, at Oulu vocational school.

Janne presented us a very thought provoking short film “Dimensions of teaching” that they had filmed for their students. The film discussed teacher’s role as an expert in the class. It reminded us how the best learning takes place when the teacher adapts his/her teaching according to the needs of the students and allows the students to figure things out on their own. The expert does not “transport”, that is to pour, one’s knowledge into the students’ minds, but merely facilitates and guides the learning process. The film also reminded us of the importance of avoiding “the pedagogy of walking through”.

We had prepared for our own group of mentees a day that focused on individual strengths and learning to present and market one’s expertise in the job markets. Our session started out with an opening activity where we threw a ball to each other and the one catching the ball had to point out one of his/her strengths that started with a specific alphabet. It was a fun activity and it forced us to be creative, especially if the letter was not the most common one. After the warm up we introduced a general list of strengths and weaknesses that were prepared by Julia Penny. Everyone, including us mentors, had to prepare a two minute marketing speech on why an employer should hire us. After that we had simulated job interviews with Jake being an excellent interviewer. We had purposefully included in the interview questions that are not supposed to be asked at an interview, and hence had very fruitful discussions after wards.

As I was preparing my marketing speech in the midst of our mentoring session, I sought a place where I could concentrate on the task. I ended up at a tent where Ari and Jaana were presenting their photo diary task for their group of mentees. The presentation caught my attention, and I too was curious to try it out someday. Luckily on our Creative Collaboration course I got hands-on experience on a photo diary and set up a photo diary of my own. I must say I truly enjoy the method and am, for sure, going to implement it in practice with my students in the future. At least to a person like me, to whom visual stimulants significantly facilitate learning, a photo diary is a great tool for reflecting, and it significantly promotes deeper learning.

Here’s Ari’s intake on reflective photo diaries.

Valokuvapaivakirjan taustoja 2013 from Ari Rapo

Koulutusjärjestelmä tietoyhteiskunnassa

Kesti aikansa, että löysin TEL2 -kurssin toisen luentokerran lukemistosta materiaalia, joka linkittyisi jollain tavalla ryhmämme työn alla olevaan artikkeliin. Luin useampia artikkeleita ja julkaisuja, kuten Leivon, Mutasen ja Nieminen-Sundell (2009) julkaisun ”Diginatiivit, työ ja kansalaisuus” sekä Hakkaraisen (2005) puheenvuoron asiantuntijuudesta ja työelämässä oppimisessa ja Hakkaraisen, Paavolan ja Lipposen (2003) artikkelin ”Käytäntöyhteisöistä innovatiivisiin tietoyhteisöihin”. Lopulta löysin Ville Elorannan toimittaman Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisun ”Silmät auki! Tietoyhteiskunnan uhat ja mahdollisuudet tulevaisuus” (2008), josta päätin koostaa referaatin.

Julkaisu oli mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin tulevaisuuden visiot vuodelle 2015 (tällä hetkellä siis jo hyvinkin lähitulevaisuudelle) tuskin toteutunevatkaan sellaisenaan. Tarmo Toikkanen esimerkiksi esittelee erilaisia visioita tietoyhteiskunnan koulujärjestelmälle vuodelle 2015. Eräässä visiossa koulut ja muut oppilaitokset ovat kokonaan korvautuneet oppimiskeskuksilla, jotka tarjoavat kirjastopalveluita oppimispalveluiden lisäksi. Niissä eri-ikäiset ja –taitoiset henkilöt ovat yhteistyössä keskenään ja kukin yksilö toimii omalla lähikehityksen vyöhykkeellään. Britanniassa ollaan Toikkasen mukaan tässä meitä edellä ja tietyillä alueille brittien olisi pitänyt jo vuoteen 2012 mennessä olla siirtynyt oppimiskeskuksiin. Näinköhän on käynyt? Olisi mielenkiintoista ottaa tästä enemmän selvää.

Samaisessa julkaisussa Matti Parikka pohdiskelee tietoyhteiskunnan käsitettä. Suomen kielessä käsitteen määritteleminen on hieman problemaattista, sillä meillä ei englanninkielen tavoin käytetä erilaisia sanoja kuvamaan eri näkökulmista tarkasteltavaa tietoa. Tieto voidaan luokitella kolmeen eri osa-alueeseen: tietäminen ja osaaminen (knowledge), informaatio sekä data. Tietoyhteiskunnan tarkastelunäkökulmat vaihtelevat, ja se, mitä käsitteellä kulloinkin tarkoitetaan, riippuu painotuksesta. Tietoyhteiskunta voi tarkoittaa ymmärtämisen osuutta (knowledge society), informaation sisältöä (information society, information age), viestinnällistä vuorovaikutusta (communication society) tai järjestelmien verkottuneisuutta (network society). Tieto on ollut keskeinen elementti kaikkien yhteiskuntien toiminnassa. Parikka käy läpi erilaisia tiedon muotoja arki- ja perinnetiedosta aina digiajan monikanavaisiin viestintäverkostoihin. Tämän lisäksi hän erittelee tiedon lajeja osaamiseen ja taitoon (knowhow), intuitioon ja hiljaiseen tietoon (tacit knowledge) sekä pinta- tai hajatietoon ja systemaattiseen eli syvälliseen tietoon. Oppimistieteellisin tarkasteltuna Parikan mukaan (s. 11)

tieto on tarjolla olevasta informaatiosta yksilön valitsema, hänelle merkityksellinen tulkinta. Tämä edellyttää aina jonkinlaista informaation konstruointia eli sen merkityksen ymmärtämistä, valintaa ja luokittelua.

Tieto on myös innovaatioprosessin lähtökohta ja keskeisin elementti. Monissa tutkimuksissa on osoitettu, että innovatiivisuus on suoraan verrannollinen yhteisön koulutustasoon.

CoCreat -kurssilla pohdiskelimme lukupiirissä juuri tätä. Kerroin silloin aikuisella iälläni aloittamista pianon soiton alkeista. Vaikka olisin mielessäni kuullut miten hienon sävelen tahansa ja olisi halunnut improvisoida ja soittaa sen, en yksinkertaisesti pystynyt siihen, sillä en hallinnut riittävästi pianonsoiton perusteita. On siis oltava riittävästi tietopohjaa ja yleissivistystä, jotta yksilö kykenee luoviin ratkaisuihin.

Tarmo Toikkanen puolestaan kirjoittaa, että Suomen strategisissa linjauksissa korostetaan innovaatioiden merkitystä. Jotta innovaatioita syntyisi, tulee olla innovatiivisia ihmisiä. Seuraavien ominaisuuksien on katsottu lisäävän luovuutta:

1. Uteliaisuus
2. Kokeileminen
3. Kaikkien aistien käyttö
4. Epävarmuuden hyväksyminen
5. Tieteen ja taiteen tuntemus
6. Hyvä fyysinen kunto
7. Holistinen näkemys kaikkeen
8. Energia, halu, tavoittelu
9. Riskinottokyky
10. Itsenäisyys

Koulutusjärjestelmän tulisikin siis tukea edellä mainittujen ominaisuuksien kehittymistä. Tarvitaan hyvää yleissivistystä, oikeaa asennetta, oppimisen valmiuksia ja itsesäätöisen oppimisen strategioita sekä hyvää fyysistäkin kuntoa.

Parikka muistuttaa lisäksi siitä, että tieto on valtaa. Tietoa on käytetty, ja tullaan varmasti aina käyttämään, vallankäytön ja valloittamisen välineenä. Sosiaalisen median aikakaudella jäin mietiskelemään, kuinka perinteinen valta-asema on muuttunut ja tavallinen kansa pystyy tuottamaan sisältöä entistä enemmän ja sitä kautta vaikuttamaan yhteisön asenteisiin ja toimintatapoihin. Missä määrin tulevaisuudessa yhteiskunnan kehitystä ohjailevat sosiaalisessa mediassa aktiivisesti näkökulmiaan jakavat ihmiset? Samassa julkaisussa Päivi Vauhkonen toteaakin, että:

Tietoyhteiskunnassa haasteeksi muodostuu se, miten tietopääomaa kyetään hyödyntämään. Tieto poikkeaa pääomalajina aiemmin siinä, että jalostuakseen ja kasvaakseen se vaatii jaksamista. Tietoa jaetaan erilaisissa verkostoissa, ja mitä innovatiivisempiin ratkaisuihin pyritään, sitä syvempiä kumppanuutta osapuolten välille tarvitaan. Se merkitsee avoimuutta ja tietoista rakentamista.

Parikka muistuttaa, kuinka koululaitos on yksi tietoyhteiskunnan peruspilareista, mistä johtuen kouluissa tulisi yhä enenevässä määrin tarjota mahdollisuuksia kehittää niitä kansalaisvalmiuksia, joita tietoyhteiskunnassa tarvitaan. Oleellista tällöin olisi, että opettajajohtoinen, oppikirjalähtöinen, jäljentäminen ja opettamiskeskeisyys korvautuisivat itseohjautuvalla, ratkaisulähtöisellä, luovalla ja oppimiskeskeisellä työskentelyllä.

Mielenkiintoisin osio julkaisussa oli mielestäni Toikkasen kirjoitus tietoyhteiskunnan koulutusjärjestelmästä. Edutool-maisteriohjelman läpikäyneenä on helppoa olla Toikkasen kanssa samaa mieltä, sillä se painotti hyvin pitkälti samoja näkökulmia tulevaisuuden avaintaitoina kuin mitä olemme itse ohjelman läpi käyneenä oppineet. Lukemani jälkeen on entistä helpompaa ulkopuolisellekin perustella, minkä vuoksi oppimisen ja koulutusteknologian maisteriopinnot antavat äärimmäisen tärkeää ja merkittävää tietoa, jota tarvitaan tulevaisuuden yhteiskunnassa toimimiseen. Toikkasen mukaan:

Elämme yhteiskunnassa, jossa ainoa varma asia on epävarmuus, ainoa pysyvä asia on muutos ja ainoat rajat ovat mielikuvituksessa.

Koska on vaikeaa, jollei jopa mahdotonta, arvella mitä tietoja ja taitoja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan, on oppiminen ja sopeutuminen ensisijaisen tärkeää. Hyvät oppimistaidot ovat kaiken a ja o, sillä ne mahdollistavat sen, että yksilö voi itse hankkia uusia tietoja ja taitoja niitä tarvitessaan. Tämä edellyttää pedagogisten käytäntöjen muuttumista. Mikäli työkalut muuttuvat teknologian kehityksessä, mutta pedagogiset käytännöt eivät, eivät oppimistulokset parane. Toikkasen mukaan siis

tärkeää ei ole käydä läpi kaikkea sitä, mikä tulisi osata. Tärkeää on saada tarvittavat taidot, jotta voi oppia kaiken sen, mikä tulee osata.

Jo yksistään tiedon kaksinkertaistuminen parin vuoden välein ja tiedon vanheneminen tekevät kaiken läpikäymisen mahdottomaksi ja asettavat vaatimuksia sille, että yksilöllä on oltava taitoa oppia sitä mitä tulee osata. Tämä asettaa vaatimuksia oppimiselle. Koska ulkoa oppiminen ei ole järkevää eikä mahdollista, nousevat tiedon hankinnan ja seulomisen taidot nousevat entistä tärkeämpään asemaan. Paitsi että tieto vanhenee, myös absoluuttisista totuuksista on luovuttava, sillä tietoon liittyy entistä enemmän tulkinnanvaraisuutta. Uudet tutkimukset saavat vanhat totuudet kyseenalaisiksi ja mahdottomina pidetyt asiat muuttuvat mahdollisiksi.

Olen Toikkasen kanssa samoilla linjoilla, että yhteisöllinen tutkiva oppiminen auttaa kehittämään oppimisen valmiuksia. Tutkivassa oppimisessa opitaan ongelmanratkaisutaitoa, oman ajan hallintaa, itsenäisyyttä, vastuuta, yhteistyötaitoja, kritiikin vastaanottamista ja antamista, mediakriittisyyttä sekä muita metakognitiivisia taitoja. Nämä puolestaan kehittävät elinikäisen oppijan valmiuksia. Toikkanen esittää havainnollistavan kuvion siitä, kuinka nimenomaan analysoiminen, arvioiminen ja luominen edistävät tiedon säilymistä ja käyttökelpoisuutta.

Opitun tiedon säilyminen ja käyttökelpoisuus kasvavat pyramidin yläpäässä (Toikkanen, 2008, s.118).

Lisäksi Toikkanen esittää havainnollistavan taulukon tulevaisuudessa riittämättömistä ja tarpeellisista tiedoista ja taidoista.

Esimerkkejä enemmän ja vähemmän tärkeistä tiedoista ja taidoista (Toikkanen, 2008, 120).

 

——————————————————————————————————–

Eloranta, V. (2008) Silmät auki! Tietoyhteiskunnan uhat ja mahdollisuudet. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 1. Helsinki: Edita Prima.

Tässä referaatissa käsiteltiin edellä mainitusta julkaisusta seuraavat luvut:

• Matti Parikka: Tieto ja tietoyhteiskunta – rakennusaineksia yleissivistävän tietoyhteiskuntakäsitteen määrittämiseen
• Tarmo Toikkanen: Tietoyhteiskunnan koulutusjärjestelmä
• Päivi Vauhkonen: Vastuullisuuden kehittyminen – edellytys tietoyhteiskunnan kehittymiselle?

Kohti paradigman muutosta?

Jarin toisella luennolla, Koulu (tieto)yhteiskunnassa, oli varsin ajatuksia herättävä ote Helsingin Sanomista viime elokuulta: ”Tänään koulunsa aloittava lapsi on työelämässä vielä vuonna 2074.”. Itsekin pian koulunsa aloittavan lapsen äitinä jäin pohdiskelemaan, kuinka tyttäreni todellakin on työelämässä vielä vuonna 2075 ja poikani 2079! Nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa ja tekniikan kehityksen huikeassa vauhdissa perspektiivi on melkoinen! On todella vaikeaa arvioida tai yrittää ymmärtää, millaisia taitoja ja vaatimuksia tulevaisuuden kansalaiselta edellytetään. Suomen Akatemian ja TEKES:n yhteishankkeena valmistuneen Finn Sight 2015: Tieteen, teknologian ja yhteiskunnan näkymät –julkaisun osiossa ”Oppiminen ja oppimalla uudistuva yhteiskunta” Lehtinen & Otala (2006) muistuttavat siitä, kuinka elinikäistä oppimista korostava tietotyö on noussut keskeiseksi työmarkkinoilla. Näin ollen osaaminen on muuttunut yhä tärkeämmäksi hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn voimavaraksi. Tulevaisuudessa entistä keskeisemmäksi muodostuvat nopean muutoksen, epävarmuuden, lisääntyvän kompleksisuuden sekä avointen ongelmien hallitseminen.

Jari heitti luennollaan ilmaan kysymyksen siitä, millaisia haasteita tietotyö asettaa koulutukselle. Muistan kirjoittaneeni viime vuonna blogissani juuri näistä informaatioyhteiskunnan asettamista uudenlaisista tarpeista, joiden oletetaan kuuluvan kansalaisten perusvalmiuksiin. Postaukseni pohjautui samaiseen Finn Sight 2015 julkaisuun ja nostan nyt tuosta kirjoituksestani esille muutamia käsittelemiäni asioita.

Jatkuva muutos edellyttää jatkuvaa oppimista. Oppimisen, tiedon omaksumisen ja ymmärtämisen taidot ovat paras selviytymiskeino jatkuvasti muuttuvassa yhteiskunnassa. Voidaankin puhua oppimisen kaikkiallisuudesta. Oppimista tapahtuu yhä enenevässä määrin muodollisen koulutuksen ulkopuolella. Onkin tärkeää opettaa oppilaille oppimisen taitoja, koska tulevaisuudessa suurin osa oppimisesta tapahtuu luokkahuoneen ulkopuolella. Oppilaan on opittava itse arvioimaan omaa oppimistaan, ja opettajien on kehitettävä taitojaan vahvistaa oppilaiden oppimisen itsesäätelyä.

Opintojen aikana olen yhä enemmän kiinnittänyt huomiotani siihen, kuinka informaalit oppimisen kanavat kasvattavat merkitystään. Tietoa haetaan ja jaetaan internetin sosiaalisissa verkostoissa enemmän ja enemmän. Yhä useampaan mieltä askarruttavaan kysymykseen löytyy vastaus netistä tai sen välityksellä on mahdollista oppia mitä erilaisimpia taitoja.  Tämän vuoksi onkin ehdottoman tärkeää, että yksilöillä on riittävät tiedonhakutaidot ja –valmiudet. On välttämätöntä, että yksilö oppii erottamaan luotettavat lähteet epäluotettavista sekä löytämään ja tunnistamaan oleelliset tiedon kultahiput epäoleellisista. Jarin luennossa sivuttiinkin Petri Riikosen Tiede-blogin kirjoitusta, jossa hän pohdiskelee mm. sitä, miksi kouluissa keskitytään muistamiseen vaikka kaikki tieto löytyy netistä. Tästä aihepiiristi kirjoitin edellä mainitsemassani aiemmassa postauksessa seuraavasti:

Tietotulva muuttaa myös ratkaisevalla tavalla opetus- ja oppimiskulttuuria. Tiedon muistamisen sijaan ymmärtämisen merkitys korostuu.  Oppimisen kannalta keskeisiksi taidoiksi nousee oleellisen tiedon löytäminen, tiedon merkitysten ymmärtäminen, kokonaisuuksien hahmottaminen ja erilaisten tiedonlähteiden tunnistaminen. Tietotulvan hallitseminen on yksin vaikeaa ja hidasta. Yhteisöllisyys ja poikkitieteellisyys nousevatkin tärkeään asemaan oppimisessa. Luova oppiminen edellyttää informaation uudelleen jäsentämistä ja informaation välisten riippuvuuksien ymmärtämistä – luovaa ongelmanratkaisua. Vuorovaikutus ympäristön ja sosiaalisen yhteisön kanssa on tässä tärkeää.

Olen pohdiskellut tätä myös tämän kurssin ”Letting learning happen” –postauksen yhteydessä olevassa keskustelussa. Kävimme keskustelua siitä, kuinka voidakseen hakea tietoa, on yksilöllä oltava riittävästi tietopohjaa, jonka perusteella voi tehdä päätelmiä siitä, millaista tietoa tarvitaan ja mistä sitä voi löytää lisää. Jollei omaa riittävää tietopohjaa, johon uutta tietoa ankkuroida tai jonka kautta tietotulvan tietoa suodattaa, voi joutua hyvin helposti tuuliajolle ja hukkua informaatiotulvaan. Myöskään, jos ei ole riittävää tietopohjaa, on täysin mahdotonta tehdä päätelmiä tiedon luotettavuudesta eli lähteiden totuudenperäisyydestä. Toisin sanoen, jollei yksilöllä ole riittävää pohjatietoutta, on tiedonhankinnan prosessien läpikäynti huomattavan vaikeaa.

Vaikka ilman kristallipalloa on vaikea ennustaa tulevaisuutta ja tulevaisuuden kansalaisen avaintaitoja, on varmaa, että elinikäisen oppimisen valmiudet, informaatiolukutaito sekä työskenteleminen erilaisissa tiimeissä ja asiantuntijaverkostoissa nousee entistäkin tärkeämpään asemaan. Tuntuu jopa siltä, että kaikki EDUTOOL- maisteriohjelmassamme kehittämämme taidot eivät ole vain tarpeellisia, vaan suorastaan välttämättömiä tulevaisuuden kansalaistaitoja. Kuinka kukaan uskaltaa kohdata tulevaisuutta ilman elämys- ja kokemuspainotteisen koulutusohjelmamme tarjoamia elinikäisen oppijan avainvalmiuksia itsesäätöisestä oppimisesta, yhteisöllisestä tiedonrakentelusta sekä jaetusta asiantuntijuudesta? Nehän ovat lähes työn kuin työnkin a ja o! Olen todella kiitollinen, että pääsin mukaan tälle opinpolulle ja voin nyt entistä paremmin osaltani auttaa muita kyseisten taitojen ja valmiuksien kehittämisessä.

Luennossa sivuttiin myös sir Ken Robinsonin näkemyksiä koulutusjärjestelmien tulevaisuuden suunnista, joita hän esittää TED -luennossaan. Hän julistaa, etteivät kaikkialla parhaillaan käynnissä olevat koulutusjärjestelmien reformit, joissa rikkinäisiä malleja parannellaan entistä paremmaksi, johda toivotunkaltaiseen muutokseen. Robinson peräänkuuluttaa kokonaista paradigman eli yleisesti hyväksytyn ja oikeana pidetyn ajattelutavan muutosta. Pelkkä koulutusjärjestelmien reformi ei siis riitä, vaan tarvitaan ennemminkin kokonaisvaltainen vallankumous.  Valistuksen ajalle juurensa juontavat ja industrialismin tarpeisiin suunnatut koulutusjärjestelmät pohjautuvat lineaarisuuteen ja yhdenmukaistettavuuteen; siihen, että koulutusjärjestelmän läpikäyneet yksilöt ovat kuin samasta sapluunasta ja muotista tulleita, liukuhihnamaisesti samojen tuotantovaiheiden läpikäyneitä yksilöitä. Yksilöllisiä kykyjä ja lahjoja ei Robinsonin näkemyksen mukaan oteta tarpeeksi hyvin esille, vaan kaikki on pyritty standardisoimaan eikä suinkaan mukauttamaan oppilaiden yksilöllisiä tarpeita varten. Robinsonin mukaan on tärkeää, että opetuksessa luodaan puitteet sille, että jokainen yksilö voi kehittää omia vahvuuksiaan ja taitojaan. Kaiken ei pidä olla tasapäistettyä ja yhdenmukaista, sillä yhteiskunnassa tarvitaan hyvin erilaisia taitoja. Yhteiskunnan kehittyminen ja uuden innovointi on riippuvainen erilaisten taitojen ja kykyjen saattamisesta yhteen. Robinson muistuttaakin, että koulutusjärjestelmän tarkoituksena tulisi olla edellytysten luominen sille, että jokaisen yksilön taidoilla ja vahvuuksilla on mahdollisuus kukoistaa.

Myös Sugata Mitra pohdiskelee TED-luennossaan osittain tätä samaa, eli kuinka nykyinen koulujärjestelmä on luotu toisenlaisen aikakauden tarpeisiin. Aiemmassa postauksessani  ”Letting learning happen” käsittelin sitä, kuinka Robinsonin tavoin Mitra peräänkuuluttaa oppimista ruokkivien ja tukevien olosuhteiden luomisen merkitystä ja sitä, kuinka sen sijaan, että yrittäisimme aikaansaada oppimista, antaisimme sen yksinkertaisesti tapahtua luomalla oppimiselle suotuisat puitteet.

Ajattelisin niin, että Mitran tapauksessa kritiikki kohdistui lähinnä koulujärjestelmiin, joissa yhä vielä tänäkin päivänä vahvasti painotetaan yksityiskohtien tarkkaa hallintaa ja asioiden ulkoa muistamista. Näinhän ei kuitenkaan Suomessa ole ollut enää pitkiin aikoihin (poikkeuksena tietysti joidenkuiden yksittäisten opettajien toimet). Meillä pääpaino on ilmiöiden ja prosessien ymmärtämisessä, jolloin yksityiskohtien tarkistamisen voi jättää vaikka Googlen huomaan. Esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa on jo vuosikymmenten ajan painotettu nimenomaan suurien asiakokonaisuuksien ymmärtämistä yksittäisten tiedonsirpaleiden sijaan. Meiltä ei (onneksi) kysytä monivalintaväittämillä sirpaletietouden hallitsemista. Toki yksityiskohtiakin on mukava, ja usein hyödyllistäkin, tietää, ja pärjäähän niillä ainakin Trivial Pursuitissa pitkälle (joka muuten aika nasevasti kuvaakin tätä “joutavuuksien tavoittelua”; kaikella kunnioituksella peliä kohtaan).

Koulutusjärjestelmien kehittäminen ei ole yksioikoinen juttu. Siihen vaikuttavat lukuisat tekijät, kuten yhteiskunnalliset, taloudelliset ja poliittisetkin. Millaisin ohjenuorin koulutusjärjestelmiä sitten tulisi kehittää? Pisa-tutkimusten jälkeen useat delegaatiot ovat matkustaneet Suomeen ottamaan oppia koulutusjärjestelmästämme. Suomalaista koulutusjärjestelmää ollaan innolla viemässä milloin mihinkin suuntaan maailmassa. Kuitenkin, se mikä toimii toisaalla, on tiukasti ympäristöönsä sidoksissa, eikä siten sellaisenaan suoraan vietävissä toisenlaiseen ympäristöön. Robinsonkin muistuttaa, ettei koulutusjärjestelmien kehittämisessä tulisi olla kyse olemassa olevien koulutusjärjestelmien skaalautuvuudesta tai kloonaamisesta, vaan oleellista on, että ne mukautetaan kulloiseenkin paikkaan ja aikaan parhaiten sopivaksi.

Sosiaalinen digitaalinen kuilu

Sattuipa tänään Facebookin uutisvirrassa silmääni kuvasarja, joka kuvaa erinomaisesti edeltävässä postauksessani käsittelemääni Sherry Turklen “Alone together” digitaalista kuilua. En tosin olisi tuosta väitetystä Albert Einsteinin lausahduksesta ollenkaan varma, todennäköisesti virtuaalilegendaa…Mutta kuvat ainakin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa tämän päivän digitaalisista kuiluista! Klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi.

Nykypäivän kullanhuudontaa hyvän rengen ja huonon isännän kanssa

Katsoimme Jarin luennolla MIT:n professori Sherry Turklen Ted talk-puheen ”Connected, but alone?”, joka oli mielestäni hyvin ajatuksia herättelevä ja puhutteleva. Turkle pohdiskelee, kuinka sosiaalinen media on luonut aivan toisenlaisen maailman, jossa ihmiset ovat yksin yhdessä. Eräänlainen digitaalinen kuilu on muodostunut fyysisen ja virtuaalisen läsnäolon välille. Fyysisesti toisiaan läsnä olevat ihmiset ovat uppoutuneet omaan maailmaansa älypuhelinten, iPadien ja tietokoneiden kautta. Yhä useammin nuoret, vanhemmat, kokouksissa istujat ovat uppoutuneet laitteillaan virtuaaliseen maailmaan.  Aito läsnäolo harvinaistuu. Ihmiset ovat myös alkaneet vierastamaan yksinoloa.

Myönnän, että olen lähtenyt somen kelkkaan alkujaan hyvin vastahakoisesti sekä skeptisin ja kriittisin mielin. Alkujaan en ymmärtänyt ollenkaan julkisen jakamisen hohdokkuutta. Facebookiinkin lähdin opintojen alkaessa täysin pitkin hampain. En edelleenkään ole keksinyt yhtään mitään, mitä jakaisin kaikkien FB -tuttavieni kesken, joten omia kaikille julkisia statuspäivitysiä ei tähän päivään mennessä ole kertynyt ainuttakaan. Taidan olla aikamoinen dinosaurus ja muinaisjäänne some-aikakaudella.

En kuitenkaan missään nimessä teilaa Facebookia kokonaan. Olen kokenut sen ammatillisessa mielessä erittäin hyvänä kanavana kehittää omaa asiantuntijuutta ja saada ideoita ja virikkeitä. Olen kokeillut erilaisia Facebook -ryhmiä mm. fasilitoinnin tukena, kurssiviestimenä, työyhteisön intrana sekä sukujuhlien yhteisöllisenä suunnitteluplatformina. En siis missään nimessä vaihtaisi Facebookia pois ammatillisessa mielessä ajateltuna, mutta henkilökohtaisena viestimenä (privaattiviestejä lukuun ottamatta) sen käyttö edelleen arveluttaa. Mitä henkilökohtaisiin statuspäivityksiin siis tulee, en ole ymmärtänyt täysin niiden hohdokkuutta. On toki mukavaa kuulla, mitä harvemmin yhteyttä pitämilleni ystävilleni kuuluu, mutta tarvitseeko minun todella tietää kuka milläkin lentokentällä on ollut tai missäkin käynyt syömässä tai mitä soittolistoja kenenkin Spotifystä löytyy? Hurjat määrät pirstaleista tietoa sieltä täältä sekä mainostulvat aiheuttavat informaatioähkyä. Kognitiivinen kapasiteetti on jatkuvalla ylikuormituksella. Jatkuva uutisvirta tuntuu jopa uuvuttavalta, mutta siitäkin huolimatta koukuttavalta. Onko tämä merkki Turklenkin mainitsemasta aikakaudelle tyypillisestä keskittymiskyvyn madaltumisesta? Sen sijaan, että odotellessani pohdiskelisin itselleni merkityksellisiä asioita ja antaisin tilaa omille ajatuksilleni, huomaan liian usein, että eksyn Facebookin uutisvirran syövereihin. Eräänkin kerran olen huomannut räplääväni puhelimella uutispäivityksiä ihan vain siltä varalta, josko siellä olisi jotain mielenkiintoista. Useimmiten ei. Mutta aivan pakko kuitenkin myöntää, että muutama erittäin merkittävä ja tärkeä helmi statuspäivitysten uutisvirrasta on löytynyt. Onko tämä sitten nykypäivän kullanhuuhdontaa? Valtavat määrät kivensirpaleita vaskoolissa pyöriteltävänä ennen kuin yksi merkittävä kultahippu löytyy joukosta. Tässä piilee myös vaara. Minkä kustannuksella huuhdomme saalista vaskooleissamme? Aika, jostakin se on aina pois.

Paatoksellisuudestaan huolimatta tämän kirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole lytätä sosiaalista mediaa kokonaisuudessaan. Näen Turklen tavoin sosiaalisessa mediassa valtavasti potentiaalia hyvään ja erityisesti oppimiselle se on avannut ihan uudenlaisen ulottuvuuden. Omakohtaisten kokemusteni kautta olen huomannut, miten tehokasta oppiminen sosiaalisen median yhteisöissä on. Olen saanut somen kautta kokea elämäni parhaimpia oppimiskokemuksia, mutta myös tilanteita, joissa oppimisen itsesäätelytaidot ovat joutuneet koetukselle. Esimerkiksi blogit, wikit, Google Driven ohjelmat, erilaiset sosiaaliset ajatuskarttatyökalut ja kirjanmerkkauspalvelut sekä virtuaaliset opetusvideot ovat oivallisia työkaluja. Some-välineet auttavat ulkoistamaan omia ajatuksia ja laajentamaan omaa näkökulmaa. Toisiaan rikastuttavat näkemykset tulevat parhaiten esille erilaisessa ideointityössä. Somen kautta oppimiseen on saatavilla helposti myös leikillinen ulottuvuus, joka edistää yhteisöllistä oppimista. Some-välineet toimivat merkittävänä vertaisoppimisen kanavana, jossa asiantuntijuutta jaetaan puolin ja toisin. Ne mahdollistavat ajasta ja paikasta riippumattoman yksilöllisen ja yhteisöllisen opiskelun. Ne auttavat kohdentamaan opiskelua juuri niihin ajankohtiin, jotka ovat kullekin yksilölle vireystilan kannalta optimaalisimpia ajankohtia. Silloin kun vireystilasi on kohdillaan, on mahdollista saavuttaa oppimista tukeva flow-tila, jossa oppiminen sujuu kuin itsestään. Tämä puolestaan tukee aiemassa postauksessani esittelemiä Sugata Mitran tutkimuksia itseohjautuvan oppimisympäristön muodostumisesta. Turkle pohdiskelee lisäksi puheessaan sitä, kuinka nykynuoret chattaavat ja tekstailevat mieluummin kuin osallistuvat kunnon keskusteluihin. Voisiko tämä olla valjastettavissa oppimisen tueksi? Tutkimukset ovat osoittaneet, että omien ajatusten pukeminen sanoiksi kirjoittamalla tukee merkittävästi oppimista, koska kirjallinen viestintä pakottaa eri tavoin kuin suullinen viestintä muotoilemaan omat ajatukset toisille ymmärrettävään muotoon, mikä selkiyttää omaa ajatusmaailmaa ja edistää oppimista.

Opettajana ja vanhempana minua huolestuttaa jatkuvasti läsnä olevassa sosiaalisessa mediassa se, miten paljon kilpailevia virikkeitä ja häiriötekijöitä se tarjoaa oppimiselle. Kuinka keskittymiskyvyn alentuessa oppilaiden on entistä vaikeampaa säädellä omaa oppimistaan niin, että energia kohdistuu oppimisen kannalta keskeisiin prosesseihin? Entä millaisen kanavan se tarjoaa esimerkiksi kiusaamiseen? Kuinka paljon lapset ja nuoret joutuvat sosiaalisessa mediassa kiusatuiksi? Missä määrin esimerkiksi erilaisia kiusallisia valokuvia tai asiayhteydestä irrotettuja kannanottoja käytetään Internetissä kiusaamiseen? Kiusaamisesta voi muodostua hallitsematonta, sillä Internetissä tapahtuva kiusaaminen on jatkuvasti läsnä. Mikä kerran on syötetty Internetiin, on siitä vaikeampi päästä eroon. Turklen tavoin olen myös huolissani siitä, miten liiallisesta somen käytöstä voi ihmissuhteet kärsiä tai jopa minäkuva vääristyä.

Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää, kunhan sitä käyttää kohtuudella. Asiassa kuin asiassa liika on aina liika. Minäkin haikailen Turklen peräänkuuluttamaa aikaa, jolloin tieto- ja viestintätekniikka oli enemmin renki kuin isäntä. Vielä hetki sitten tekniikkaa käytettiin arkipäivän tukena, mutta emme kuitenkaan olleet tavoitettavissa 24/7 vaan suljimme laitteemme, vietimme enemmän aikaa yksin tai olimme useammin kasvokkain aidosti läsnä. Onkin tärkeää pohdiskella millaisia arvoja haluan lapsilleni opettaa. Haluanko heidän oppivan olemaan yhdessä, mutta yksin? Uppoutuvan laitteisiinsa? On tärkeää osata arvostaa hetkittäistä yksinoloa ja ”unpluggata” itsensä hetkeksi laitteista. Oman esimerkkini kautta voin opettaa lapsiani käyttämään sosiaalista mediaa optimaalisella tavalla, olemaan aidosti läsnä, keskustelemaan ja kuuntelemaan toisiaan kasvotusten.